itkujen ja vääntelyn jälkeen suostuin vielä toiseen inssiin. vaikka onnistumis mahdollisuudet ovat ihan naurettavan pienet minun viostani johtuen.

viime inssin jälkkeen tuli joku romahdus. vaikka en olettanutkaan inssin onnistuvan enkä mielestäni toivonut liikoja. pyöri päässä vaan kaikki epäonnistuneet hoidot viimeisen vuoden aikana, ja epätoivoiset yritykset ennen hoitoja. tuntuu ettei tässä ole mitään järkeä. pillahdin valtaviin itkukohtauksiin pitkin päivää, parin päivän ajan ja olo oli todella paska. en saanut itkua lopetettua ja se todella oli itkupotkuraivari-itkua. onneksi kukaan muu ei nähnyt tätä showta kuin mieheni...

sitten soitin polille ilmoittaakseni ettei hoitoja enää jatketa. en pysty, en jaksa enää tätä paskaa. soittoaika hoitajalle on aaamuisin auki vain puoli tuntia, mun puhelu kesti 20 minuuttia. voin vain kuvitella kiukkuisia ihmisiä jotka koittivat samaan aikaan soittaa itselleen aikaa... noh, itkettyä tuli myös hoitajalle. kyseinen hoitaja on kyllä polin paras, olen tainnut hänestä aiemminkin kirjoittaa. osaa kyllä työnsä todella hyvin. ja jotenkin saikin minut suostumaan vielä yhteen inssiin. ettei myöhemmin kaduttaisi että tuli vain yksi inssi yritettyä. mun mielestä vaan inssi ei edes voi onnistua!

eli se yksi sitten vielä. sitten taukoa vähän ja toiselle paikkakunnalle ivf-keskusteluihin. ehkä. hoitaja sanoi että kannattaisi suoraan sitten jatkaa koeputkihedelmöitykseen. musta tuntuu etten ole valmis sellaiseen..

mies koittaa hokea, ettei vielä saa luovuttaa. perkele piikkittäisi itse itseään ja ramppaisi lääkärin rönkittävänä, kestäisi kivut ja itkut ja menkat! tiedän ettei miehelläkään ole kiva siellä sairaalan vessassa näytettään antaa, mutta vaihtaisin osia mieluusti vaikka samantien.

ajatukset on taas ihan sekaisin enkä tiedä mitä tästä kaikesta ajatella.